Arki soljuu uomiinsa, hengittelen ja ymmärrän olevani omillani, pidän tilani. Se, että pystyt nostamaan katseesi ja tunnet oman arvosi, ei parempana, mutta vahvana ja et milliäkään huonompana kuin muut on tila missä on helppo hengittää, kuristava tunne on poissa. Se on pitkälti hyväksymistä, hyväksyä asiat, ymmärtää, että jokainen on oman onnensa seppä. En ole hävinnyt, pystyn jatkamaan eteenpäin hyvällä omallatunnolla, ajatuksieni kera kohti huomista, rinnalla, vaikkakin kaukana ne jotka ovat, pysyvät ja ovat aina olleet, sen voin hyväksyä ja se riittää. Minuilla on kaikki ainekset siihen, että voin olla onnellinen vielä. käytän ne. Hyväksyn tuulen ja sateen kasvoillani, itkun ja onnen. Katkeroituminen on pahinta, mitä voit tehdä itsellesi, eikä muiden tyhmyys ole sen arvoista. Kutitan lasteni jalkapohjia ja nauran heidän kanssaan, jokaisen, että ne voi yhteen ääneen huutaa, "Mutsi on hölmö!" Tulkoon syksy ja talvi, minä hymyilen.