Eilinen ilta oli henkinen katastrofi,  aamulla kurkku kipeä liiasta tupakoinnista ja huutamisesta. Tarvitsen edelleen ulkopuolista seuraa, jotain rauhallista, ohjaavaa, tyynnyttävää. En pidä itsestäni vihaisena, se ei ole minua. Selkeä platonisen rakkauden vaje. Huonosti nukuttu yö, väsymys tähän kaikkeen. Missä kohtaa tulee raja vastaan, kun ei enää jaksakkaan? Ei kai missään.. kai sitä vaan pyristelee eteenpäin... Huomaan, että voi saada krapulan pelkästä vitutuksesta tähän aamuun, illalla juonut yhden siiderin. Näin. Lemmy nukkuu yöt vieressä, kävelee perässä ja asettuu jalkoihin makaamaan, öisin vahtii vieressä, nostaa välillä pään ja murisee kun jokin kolahtaa. Viisas eläin. Kuin ajatus. Olen vähän lykännyt omaa aikaani, ehkäpä on kohta sen aika, poissa täältä. Tunnen olevani kokoajan väärässä paikassa ja ihan väärään aikaan. Onneksi pienet yksityiskohdat saa edes pienen virneen suupieliin, jopa oma käytös... Ei kai tämmöstä jaksais, jos ei vois edes itsekseen vähän hihittää jossain kohdassa, se on se kantava voima, kunhan viha ja suuttumus antaa sille tilaa...