Mieheni äiti kuoli eilen. Kaikki erimielisyydet ja vaikeudet tuntuu niin pieniltä ja merkityksettömiltä tällähetkellä. Kahdeksaan vuoteen en ole nähnyt mieheni itkevän ja nyt tuntuu ettei kyynelille tule loppua. Luojan kiitos että hänellä on kaikesta huolimatta minut ja lapset. On todella paha olla kun katsoo sitä surua mikä ei ota helpottaakseen vielä pitkään aikaan. Edellisenä iltana äijä kertoi, että hänellä on jotenkin huono fiilis, sellainen kun jotain todella pahaa olisi tapahtumassa. Otti minut syliin ja pyysi, etten häviäisi mihinkään.. luulin hänen puhuvan meidän parisuhteesta johon hän sanoi että ei usko sen johtuvan siintä... Pelottavaa.. Kaikki muu on nyt ihan toissijaista, en edes halua muuta kuin olla tukena. Jos voisin ottaa edes puolet tuosta tuskasta.... Miten itsestäänselvyytenä pidämmekään huomista päivää, käytämme sen vähänkin ajan mitättömiin ja tarkoitusta vailla oleviin asioihin, ehkä huomista ei tulekkaan.. Sain hänet nukkumaan, asioiden järjestely vaatii voimaa, vierellä seison, enkä mene pois. Äijä mietti viimeyönä, että ehkä tämä herätti meidät huomaamaan miten tärkeitä olemme toisillemme, että olisiko aika lakata tappelemasta vastaan ja olla yhdessä, kun aikaa vielä on. Toisiemme härnäämiseen ja satuttamiseen ei aikaa kannata tuhlata. Laitoin eilen tänne rammstainin don`t die before i do -sanat, Mieheni soitti sen minulle yöllä, itku tuli, vihdoin ja kaikesta.