torstai, 5. kesäkuu 2008
Surua..
Mieheni äiti kuoli eilen. Kaikki erimielisyydet ja vaikeudet tuntuu
niin pieniltä ja merkityksettömiltä tällähetkellä. Kahdeksaan vuoteen
en ole nähnyt mieheni itkevän ja nyt tuntuu ettei kyynelille tule
loppua. Luojan kiitos että hänellä on kaikesta huolimatta minut ja
lapset. On todella paha olla kun katsoo sitä surua mikä ei ota
helpottaakseen vielä pitkään aikaan. Edellisenä iltana äijä kertoi,
että hänellä on jotenkin huono fiilis, sellainen kun jotain todella
pahaa olisi tapahtumassa. Otti minut syliin ja pyysi, etten häviäisi
mihinkään.. luulin hänen puhuvan meidän parisuhteesta johon hän sanoi
että ei usko sen johtuvan siintä... Pelottavaa.. Kaikki muu on nyt ihan
toissijaista, en edes halua muuta kuin olla tukena. Jos voisin ottaa
edes puolet tuosta tuskasta.... Miten itsestäänselvyytenä pidämmekään
huomista päivää, käytämme sen vähänkin ajan mitättömiin ja tarkoitusta
vailla oleviin asioihin, ehkä huomista ei tulekkaan.. Sain hänet
nukkumaan, asioiden järjestely vaatii voimaa, vierellä seison, enkä
mene pois. Äijä mietti viimeyönä, että ehkä tämä herätti meidät
huomaamaan miten tärkeitä olemme toisillemme, että olisiko aika lakata
tappelemasta vastaan ja olla yhdessä, kun aikaa vielä on. Toisiemme
härnäämiseen ja satuttamiseen ei aikaa kannata tuhlata. Laitoin eilen
tänne rammstainin don`t die before i do -sanat, Mieheni soitti sen
minulle yöllä, itku tuli, vihdoin ja kaikesta.
Kommentit