Nyt sitten on duuni alkanut ja yllätys yllätys, oli ihan kiva mennä töihin. Duunipäivää varjostanut tuttavan helvetinmoinen parisuhdekriisi, mihin tuntuu jollainlailla väärältä sanoa mitään, kun jollaintasolla sitä ymmärtää molempia, eikä haluaisi ottaa kantaa, kun tuntuu että aina sanoo vahingossa jotain väärin. Taas jos on ottamatta kantaa niin toisesta väistämättä tuntuu siltä että kiitosta vaan kun jaksat tukea ja kompata... Vaikka tykkäisi ystävästään kuinka paljon ja haluaa olla läsnä, onko pakko jakaa mielipiteensä ja saada aina äänensä kuuluviin?, joskus vaikeneminen on mielestäni kultaa. En usko että omat ystäväni ovat monestikkaan samaa mieltä kanssani, ei tarvitsekkaan, silti he ovat ystäviä. Jos kaikki maailmanvalta olisi käsissäni, niin soisin kyllä onnenripauksen  sinulle, ystävä kallis.. Joskus on mielestäni hyvä olla diplomaatti ja olla sotkeutumatta liikaa, se ei tarkoita välinpitämättömyyttä...tässä olen enkä kadota aio...