Elämä palailee pikkuhiljaa raiteilleen. Parin viikon paska on takanapäin ja valtakunnassa kaikki hyvin. Tuntuikin samalta kuin pieni kuolema. Eilen tuli vielä uhallakin lähdettyä baarin H:n kanssa. Myönnettäköön, että illan saldo olikin sitten kaksi sekavuustilaltaan korkeimman pistemäärän saavuttanutta naisihmistä. Loistavaa. H on sielunelämältään niin samasta puusta veistetty kuin minä itse, että välillä suorastaan pelottaa. Pitää ihmisistä ihmisten itsensä vuoksi, eikä perusta mielipiteitään ja mielikuviaan muiden mukana. Eikä anna polkea itseään maanrakoon. Hieno piirre. Seuramme aiheutti jostain ihmeellisestä syystä hiljaista paheksuntaa, mitä kuitenkaan ei ollut rohkeutta sanoa kasvotusten. Diplomatiaako?, en usko. Tosin, niinhän se on, että kun on ensimmäisenä arvostelemassa muiden tekemisiä, niin sillähän kääntää katseen pois itsestään. Tokkohan se on mukavampi tuntea itsensä paremmaksi kuin muut. Vuorenvarmat väitteet, nousevat usein syvästä tietämättömyydestä. Olisi hyvä muistaa, että myös valkeat esineet luovat mustan varjon. Onneksi omanarvontunnossani ei ole mitään vikaa, harkintakykyni pelaa, (ylilyöntejä kai käy joskus kaikilla) eikä tämä kissa kiitosta kaipaa ja käskystä kehrää. Ehkä se ärsyttää, voi voi. Nyt kuitenkin elämä täällä näyttää rauhoittuneen ja jonkinnäköinen uhonsekainen kriisi on väistymässä myös omasta päästä. Tokihan minäkin osaan olla itseppäinen ja satavarmasti tuplasti niin vittumainen kun itseäni kohtaan on oltu ja sen myös näyttänyt. Tavallaan kuitenkin tällaisten tilanteiden tultua, joskus olisi viisainta vaan niellä, niin viisas en valitettavasti kuitenkaan ole ollut. Himassa kuitenkin viimeisetkin kipinät ovat sammuneet ja yhteinen sävel on löytynyt. Hyvä niin. Puhuimme tänäaamuna pitkään ja myönsinkin, että on varsin pelottavaa huomata miten ajatukset lipuu huomaamatta ihan väärille raiteille. Mikään ei taas tunnu miltään, mikään ei riitä. Ainoa positiivisuus tässä on, että sen huomaa itse, eikä kaverin tarvitse sitä tulla sinulle kertomaan. Yhteenvetona voinkin siis todeta, että kostonhimoinen paskahan minäkin olen, olen siis vain ihminen. Kostoni ja vihani usein vain kohdistuu tekojeni kautta itseeni, ihan kuin pitäisi itseään rangaista siintä, että toinen töppäilee. Ihmismieli on ihmeellinen. Molemmat siis ansaitsevat anteeksiannon toisiltaan. Elämä, joka kuluu virheitä tehdessä, on sekä kunniallisempi ja hyödyllisempi kuin elämä, joka kuluu mitään tekemättä.