sunnuntai, 25. toukokuu 2008
Ei ole olemassa hyvää sotaa, eikä huonoa rauhaa..
Elämä palailee pikkuhiljaa raiteilleen. Parin viikon paska on
takanapäin ja valtakunnassa kaikki hyvin. Tuntuikin samalta kuin pieni
kuolema. Eilen tuli vielä uhallakin lähdettyä baarin H:n kanssa.
Myönnettäköön, että illan saldo olikin sitten kaksi sekavuustilaltaan
korkeimman pistemäärän saavuttanutta naisihmistä. Loistavaa. H on
sielunelämältään niin samasta puusta veistetty kuin minä itse, että
välillä suorastaan pelottaa. Pitää ihmisistä ihmisten itsensä vuoksi,
eikä perusta mielipiteitään ja mielikuviaan muiden mukana. Eikä anna
polkea itseään maanrakoon. Hieno piirre. Seuramme aiheutti jostain
ihmeellisestä syystä hiljaista paheksuntaa, mitä kuitenkaan ei ollut
rohkeutta sanoa kasvotusten. Diplomatiaako?, en usko. Tosin, niinhän se
on, että kun on ensimmäisenä arvostelemassa muiden tekemisiä, niin
sillähän kääntää katseen pois itsestään. Tokkohan se on mukavampi
tuntea itsensä paremmaksi kuin muut. Vuorenvarmat väitteet, nousevat
usein syvästä tietämättömyydestä. Olisi hyvä muistaa, että myös valkeat
esineet luovat mustan varjon. Onneksi omanarvontunnossani ei ole mitään
vikaa, harkintakykyni pelaa, (ylilyöntejä kai käy joskus kaikilla) eikä
tämä kissa kiitosta kaipaa ja käskystä kehrää. Ehkä se ärsyttää, voi
voi. Nyt kuitenkin elämä täällä näyttää rauhoittuneen ja jonkinnäköinen
uhonsekainen kriisi on väistymässä myös omasta päästä. Tokihan minäkin
osaan olla itseppäinen ja satavarmasti tuplasti niin vittumainen kun
itseäni kohtaan on oltu ja sen myös näyttänyt. Tavallaan kuitenkin
tällaisten tilanteiden tultua, joskus olisi viisainta vaan niellä, niin
viisas en valitettavasti kuitenkaan ole ollut. Himassa kuitenkin
viimeisetkin kipinät ovat sammuneet ja yhteinen sävel on löytynyt. Hyvä
niin. Puhuimme tänäaamuna pitkään ja myönsinkin, että on varsin
pelottavaa huomata miten ajatukset lipuu huomaamatta ihan väärille
raiteille. Mikään ei taas tunnu miltään, mikään ei riitä. Ainoa
positiivisuus tässä on, että sen huomaa itse, eikä kaverin tarvitse
sitä tulla sinulle kertomaan. Yhteenvetona voinkin siis todeta, että
kostonhimoinen paskahan minäkin olen, olen siis vain ihminen. Kostoni
ja vihani usein vain kohdistuu tekojeni kautta itseeni, ihan kuin
pitäisi itseään rangaista siintä, että toinen töppäilee. Ihmismieli on
ihmeellinen. Molemmat siis ansaitsevat anteeksiannon toisiltaan. Elämä,
joka kuluu virheitä tehdessä, on sekä kunniallisempi ja hyödyllisempi
kuin elämä, joka kuluu mitään tekemättä.
Kommentit