Olen kiitollinen, että olen suostunut lykkäämään ajoittain kalvavaa epäuskoani avioliiton kannattavuudesta. Joskus tämäkin tuntuu hyvältä, ehkä kuukauden päästä revin tukkaa päästäni, muutun jälleen arjen kuormittamaksi nalkuttavaksi, omahyväiseksi paskakasaksi, mutta juuri tällähetkellä olen jälleen löytänyt sydämeni välinpitämättömistä sopukoista tilaa tanssia taas. Helppoa...kuin hengitystä, niin siltä se kuulostaa, ehkä tuntuukin. Hengitykseltä. Maanpinnalle tipahtaminen tulee taas tapahtumaan, ei harhaluuloja asiasta, mutta entä jos näitä hyviä hetkiä ei olisi, eihän silloin olisi mitään, hidas kuristava tunne. Tukehtuminen.