Viime päivät on ollu rankkoja. Äijän mielialat vaihtelee ihan laidasta laitaan, ymmärrettävää kyllä, mutta tuntuu etten oikein jaksaisi. Olen luvannut auttaa ja tukea häntä, niin aion myös tehdä. Kaiken tän pyörityksen keskellä, emme nähtävästi ole tarpeeksi älykkäitä olemaan riitelemättä, yritän kokoajan olla loukkaantumatta ja niellä kaiken, onhan hänen äitinsä juuri kuollut ja tiedän, että se on rankka juttu ja koskee niin, ettei mitään järkee. Kuitenkin saan henkisiä sivuosumia niin kovalla tahdilla, etten ehdi kunnolla väistää, ehkä ne on lieveilmiöitä tästä kaikesta. Aluksi tämä kaikki ajoi meidät toistemme syliin sellaisella raivolla ja himolla että meinas järki lähtee, nyt ilmassa on niin ristiriitaisia signaaleja että niiden tulkitsemiseen tarvitaan varmaan joku tunneälyn ammattilainen..  Sitä ihmistähän usein loukkaa eniten, mitä rakastaa. Tosin tuo ajatus ei paljoa lohduta..."Joo, se vaan rakastaa minua niin kovin, et kiljuu ja huutaa solvauksia silkasta rakkauden riemusta!" Siistii... Ihan ymmällään jälleenkerran täällä... Todella taitavaa porukkaa pieksämään suutaan, sopimisessa vaan joutuis vissii käymään jonkinsortin kertauskurssin..kumpikin. Voi kuinka vaikeita olemmekaan toisillemme... Rakastaa ja vihata samaan aikaan, kai ne on tunnetiloina niin lähellä toisiaan...Vai ajaako alitajuinen pelko parisuhteen kariutumisesta mieheni tämän kaiken keskellä tuohon tilaan? Yritän nyt käyttäytyä viisaasti, saatas hoidettua kaikki nämä viralliset asiat alta pois, ehkä sitten on aikaa keskittyä enemmän meidän keskinäisiin väleihin, ehkä omatkin ajatukset olisivat sitten selkiytyneet ja palaset loksahtaneet kohdilleen... toivon ainakin..ei kai tähän voi sanoa ku: Pahempi toistaan kumpikin on ja kuinka ne nyt tappaa toisiaan...sokeina toistaa lausetta samaa, kuinka ne on tässä oikeessa, rumempi toistaan kumpikin teko, eikä niitä tekemättömiksi saa,eikä ne huomaa kumpikin on vain pahempi toistaan.. (apulanta)