Mieli on yhtä harmaa kuin kelikin, olen kamalan väsynyt tähän jatkuvaan taisteluun. Tämä, jos jokin on taistelua tuulimyllyjä vastaan. Olen oppinut pitämään elämän pieniä (joskus vähän suurempiakin) oikkuja ja omituisuuksia lähes normaalina, katselen asioita mitkä liittyvät parisuhteeseeni liian kapea-alaisesti, toisin sanoen taidan olla jäävi arvioimaan sitä itse, koska en enää näe metsää puilta. Minun ei ole hyvä olla... Liikaa kaikkea.. epäilen, että miehelläni on oikeasti (siis aikuisten oikeesti!)antisosiaalinen persoonallisuushäiriö, minä olen menettämässä itseni sille ja salakavalasti, niin etten edes itse meinaa huomata sitä. Yritän olla hiljaa ja huomaamaton, oma mateluni kotona alkaa vituttamaan minua. Tekee mieli huutaa. Ehdotin erilleen muuttoa, manipulaatio alkaa hetken päästä, "ollaanhan tässä selvitty pahemmistakin ajoista..." Pidän pääni ja pyydän häntä etsimään oman asunnon..  Rakastan häntä edelleen, elämä hänen kanssaan on vaan minulle liian kuluttavaa. Ainakin hetken haluaisin olla ilman häntä. Olen miettinyt tätä jo monta viikkoa, jotenkin vain aina taivun takaisin lähtöasemiin. Kun on hyvä, niin se on niin hienoa, ettei mitään järkeä, harmi, että niitä hetkiä on vaan turhan harvoin. Tarvitsen hengitysilmaa. Voi kun minulla olisi pieni piilopirtti minne voisin mennä.... Ei ole kivaa kun joutuu antamaan anteeksi kaiken, mutta sellainen minä kai vaan olen...Vituttaa olla aina kiva!!!