Anopin hautajaiset oli tänään. Välistä tuntuu ihan liian raskaalta omata näin suuri myötäelämisen taito. En yksinkertaisesti kestä katsella äijän surua ja kyyneliä! Loppupelissä olen ihan kamalan lälly... ei vaan yksinkertaisesti kestä tällaisia tilanteita... Itse itkenyt silmät päästä, tää on ollu ihan hirveä aamupäivä. Keskimmäinen lapsenikin sai kappelissa aivan järkyttävän itkukohtauksen ja on kovin järkyttynyt vieläkin...pienin painautui kippuraan syliini.. Huomenna olisi uurnan lasku vielä edessä ja säästän lapsieni tunteita jättämällä heidät kotiin. Eiköhän yhden päivän itkut riitä niille, itku tulee kuitenkin uurnan laskussakin. Onneksi H on ollut kovasti komppaamassa jaksamaan ja saanut ajatukset välillä muuallekkin. Voisin adoptoida sen paskiaisen! Ehkä miehelläni alkaa nyt aika parantua, kun hautajaiset on ohi.... ethän voi estää surun lintuja lentämästä pääsi yli, mutta voit estää niitä pesimästä hiuksiisi... ehkäpä kaikki vielä järjestyy...