Meillä on hiljaista, kukaan ei puhu mitään. Ihan kuin meitä ei olisikaan. Kolmenmetrin päässä, sohvalla, äijä kattoo telkkarista jotain, minua ei ole olemassa hänelle, eikä häntä minulle....(Tunnen tuijotuksen takaraivossani...) Sinnikkäästi molemmat pysyy rooleissaan, varmasti olemme ansainneet toisemme... itseppä ollaan omat paskapäämme valittu... Jotenkin unohdin tänään äijän kala-allergian ruokaa tehdessäni, hitsi onkohan sillä nälkä? Hyvä ruoka - parempi mieli..( ja meidän äiti ei tehny meidän isille ruokaa..) Nälkäiset otukset on usein kiukkusia....  voi kyynel... Voisin melkein lyödä vetoa, ettei se muista sunnuntain äitienpäivää. Oikeasti siltä saattaa jäädä huomioimatta, vaikka lehdet ja telkkarit suoltaa markkinamiesten puheita tuutin täydeltä. Ei kaikkea voi aina muistaa, kala-allergiaakaan.... Sitäpaitsi, tällä minun elämäni suurimmalla rakkaudella on ilmiömäinen kyky pilata kaikki juhlapäivät jotenkin. Yleensä vain yksinkertaisesti unohtamalla ne. Tällä linjalla jos kovin kauan taaplataan, ni saatanan sama jupina jatkuu varmaan vielä juhannuksen jälkeenkin.. Mietinkin tässä, että pitäisikö luovuttaa ja avata jonkinasteinen keskustelu? Valmiin puhekuplan miettiminen tuntuu jostain syystä vaikealta ja ainoa mikä tulee mieleeni olisi ohikulkiessa tokaista "idiootti!", mikä tuskin olisi kamalan rakentava aloitus keskustelulle, joten taidan pitää mölyt mahassani ja siirtyä vaikka sänkyyn. Että näihin kuviin ja tunnelmiin...