Elämä ei näytä sujuvan mitenkään tasaiseen tahtiin, hetken kaikki hyvin ja sitten taas alkaa jonkinasteinen alamäki. Uusi koti tuntuu turvapaikalta, lasken minuutteja, kun saan avaimet ja pääsen täältä pois. Äijän muutto meidän kanssa käy kokoajan epävarmemmaksi ja jollain tasolla toivon, että saisin muuttaa lasten kanssa ilman sitä. Pakkaisin tavarat kasaan ja jättäisin tämän kaiken taakse, aikansa kutakin. Tunnen itseni vihaiseksi. Vihaiseksi siitä, miten äijä on sössinyt asiat, vihaiseksi siitä, etten ole tajunnut asioiden olevan näin huonosti aiemmin, vihaiseksi siitä, että haluan paeta... Olisiko jo minun aikani? Elää itselleni ja lapsilleni? Jakamaton huomio. Voinko irtautua tästä kaikesta? Osaanko lakata huolehtimasta? Saanko? Haluanko? Lopullista ratkaisua tuskin pystyn tekemään, mutta tältä pohjalta yritän ponnistaa....