Poika on kipeä, massu parka ihan sekaisin, minullakin. En tosin tiedä onko oma maha sekaisin psykologisista syistä, vai eilisen pikaruoan tulosta. Pidän siis jemmassa olleen vapaapäivän tänään. Aamu alkoi huonosti. Äijä oli sitä mieltä, että mitä kovemmin huutaa, niin sitä paremmin menee asiat perille. Näinköhän vain. Lähestulkoon mitään en ole osannut tehdä oikein. Tiskit on jäänyt eilen tiskaamatta, lastenhuoneessa on lelut levällään, pyykkivuori odottaa pesijää.. kertakaikkiaan kelvoton akka. Tänään on sitten aikaa laitella koti kuntoon, tosin sanomisenhan saa aikaiseksi sitten illalla vaikka jostain ihan muusta esimerkiksi viikonlopun suunnitelmista lähteä tyttöjen kanssa ulos, mikä olikin jo aamulla asialistalla. H on kuulemma huonoa seuraa. Saattaa tartuttaa huonoja tapojaan meihin muihin, kamalaa, olemmeko oikeasti näin vailla omaa tahtoa olevia ameeboja koko lauma? On kumma, että tällaisen sotatilan syttyessä menetämme arvostelukykymme (minäkin) kokonaan ja menetämme kyvyn keskustella asioista, syyttely antaa enemmän oikeutusta omille teoillemme. Mitä jäätävämpi ilmapiiri täällä vallitsee, sitä enemmän uhma kasvaa pääni sisällä. Hiljaa, mutta varmasti. En jaksaisi riidellä. Tämän paketin pitäminen kasassa ei vain aina ole kovin helppoa. Tuntuu, että kaipaan omaa aikaa tällähetkellä enemmän, ehkä seurausta tästä epävakaasta tilanteesta himassa. Tiedä sitten, onko se lääke tähän ongelmaan vai pahentaako vain. Provosoiko selän kääntäminen ehkä enemmän kuin toisenkin posken kääntäminen, tiedä häntä. Vihaisena on mahdotonta miellyttää, eikä siihen riitä silloin tahtokaan. Vaikea minä, vaikea hän.