Velvollisuudet ovat ikäviä, varsinkin sellaiset jotka omatunto sanelee. Kipeä tehtävä, jonka haluaisin jättää tekemättä vaivaa mieltäni. Päivät käy vähiin, aika kulkee eteenpäin kuitenkin pysyen paikallaan, tähän voisi jäädä. Päätös pysyy, se ei tee asiaa kuitenkaan millään tavoin helpommaksi. Jollain tasolla pelkään kohdata silmästä silmään J:n, välillä koko ajatus hirvittää. Huono omatunto siis vaivaa tässäkin. Yritän selittää itselleni, etten ole syyllinen ihan kaikkeen, miettiä valmiita puhekuplia, millä selviäisin helpoiten tilanteesta. Olen miettinyt asiaa niin paljon, että luulen tietäväni ettei niitä ole. Pieni epävarmuus vähän joka asiasta vaivaa päätäni, asioiden hoitaminen selkä seinää vasten on epämiellyttävää... Olisi helpompaa huutaa ja raivota. Valmiiksi häviävänä osapuolena on paskamaista astua kehään... Melkein toivon enemmän järjetöntä sotaa, missä on helppo vihata ja enemmän aseita kuin se että saavut paikalle leuka rinnassa ja tunnet aivan älytöntä syyllisyyttä luultavasti loppuelämäsi.. Aina sanon, miten viha ei ole minulle tyypillinen olotila, nyt melkein rukoilen sitä...