maanantai, 14. huhtikuu 2008
Toisillemme...
Viikonloppu meni kivasti. Lauantaina kävin baareilemassa, mies jäi
himaan kun oli broidi tullu kylään. Baarista tulin jo ajoissa kotiin,
tuli äijää ikävä, "wirn"! Äijän kanssa ollu kivaa. Se on vaan niin.
Olisi vaikeaa elää ilman sitä. Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta,
mitä meillä on ollutkin lippaan asti liikaa, niin se vaan on minun
mies.... kaikkineen oikkuineen... toivon, että pysyttäis tällä
linjalla, näin on hyvä. Baarissa huomasin, etten kaipaa muuta seuraa
tällähetkellä, kun oman äijän, oli hyvä syy lähteä kotiin.. siinä
sitten otettiin jokunen siideri ja paijattiin toisiamme ja juteltiin
aamutunneille asti. Rakkaus on vaikea asia, ylipäätäänkin tuntuu, että
siinä on kysymys myös tahdon asiasta, on ollut aikoja, kun on niin
täynnä kaikkea paskaa, ettei yksinkertaisesti jaksaisi rakastaa.
Näihinkin kahdeksaan vuoteen piisaa sellaisia jaksoja. On hyvä, ettei
ole heittänyt kirvestä kaivoon. Paljon hyvää olisi jäänyt kokematta,
ehkä myös paljon pahaa, mutta taistelu on kannattanut.. Mieheni sanoja
lainaten olemme vain niin "toisillemme". Ikä hioo pahimmat särmät
ajastaan pois, oppii nauttimaan myös arjen yhdessäolosta. Emme suinkaan
ole lakanneet riitelemästä tai että elämä olisi aina niin somaa ja
siirappia, ehkä tämä on prosessi oppia hyväksymään asioita. On hyvä kun
tietää, että on toinen tukena niin hyvässä kuin pahassa. Kaikin keinoin
haluan suojella tätä... vaikka joutuisin olemaan joissain asioissa ihan
omillani... annettakoon minulle anteeksi... Haluan vain pitää sen mikä
on minulle tärkeintä, perheeni... Jokainen päivä on valintoja. Joskus
sortuu huonoihin, so? elämä jatkuu ja tunnen, että sillä on vielä
paljon tarjottavaa. Mietin miten kaksinaismoralistista elämää vietän,
mutta puolustuksekseni voin todeta itselleni, että perusarvoni on
kuitenkin kohdallaan. Mitä hittoa se kenellekkään kuuluu miten oman
aikani käytän? Voisin verrata tätä tietynlaiseen "kaapista ulostuloon"
Miehelleni kelpaan kernaasti tällaisena, ja muille ei tarvitse
kelvatakkaan, se riittää. Vetäköön kukin omat kiksinsä mistä
tykkää.."hymy" Ilkikurisesti voin todeta, että huora ja madonna
syndroomaa ei meillä tunneta. Ehkäpä se tekeekin meistä niin
rakastettavia "toisillemme" Hääpäivä on sovittu... täydentäkööt
erilaisuutemme toistemme vajavaisuuksia...
Kommentit