Viikonloppu meni kivasti. Lauantaina kävin baareilemassa, mies jäi himaan kun oli broidi tullu kylään. Baarista tulin jo ajoissa kotiin, tuli äijää ikävä, "wirn"! Äijän kanssa ollu kivaa. Se on vaan niin. Olisi vaikeaa elää ilman sitä. Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta, mitä meillä on ollutkin lippaan asti liikaa, niin se vaan on minun mies.... kaikkineen oikkuineen... toivon, että pysyttäis tällä linjalla, näin on hyvä. Baarissa huomasin, etten kaipaa muuta seuraa tällähetkellä, kun oman äijän, oli hyvä syy lähteä kotiin.. siinä sitten otettiin jokunen siideri ja paijattiin toisiamme ja juteltiin aamutunneille asti. Rakkaus on vaikea asia, ylipäätäänkin tuntuu, että siinä on kysymys myös tahdon asiasta, on ollut aikoja, kun on niin täynnä kaikkea paskaa, ettei yksinkertaisesti jaksaisi rakastaa. Näihinkin kahdeksaan vuoteen piisaa sellaisia jaksoja. On hyvä, ettei ole heittänyt kirvestä kaivoon. Paljon hyvää olisi jäänyt kokematta, ehkä myös paljon pahaa, mutta taistelu on kannattanut.. Mieheni sanoja lainaten olemme vain niin "toisillemme". Ikä hioo pahimmat särmät ajastaan pois, oppii nauttimaan myös arjen yhdessäolosta. Emme suinkaan ole lakanneet riitelemästä tai että elämä olisi aina niin somaa ja siirappia, ehkä tämä on prosessi oppia hyväksymään asioita. On hyvä kun tietää, että on toinen tukena niin hyvässä kuin pahassa. Kaikin keinoin haluan suojella tätä... vaikka joutuisin olemaan joissain asioissa ihan omillani... annettakoon minulle anteeksi... Haluan vain pitää sen mikä on minulle tärkeintä, perheeni... Jokainen päivä on valintoja. Joskus sortuu huonoihin, so? elämä jatkuu ja tunnen, että sillä on vielä paljon tarjottavaa. Mietin miten kaksinaismoralistista elämää vietän, mutta puolustuksekseni voin todeta itselleni, että perusarvoni on kuitenkin kohdallaan. Mitä hittoa se kenellekkään kuuluu miten oman aikani käytän? Voisin verrata tätä tietynlaiseen "kaapista ulostuloon" Miehelleni kelpaan kernaasti tällaisena, ja muille ei tarvitse kelvatakkaan, se riittää. Vetäköön kukin omat kiksinsä mistä tykkää.."hymy"  Ilkikurisesti voin todeta, että huora ja madonna syndroomaa ei meillä tunneta. Ehkäpä se tekeekin meistä niin rakastettavia "toisillemme"  Hääpäivä on sovittu... täydentäkööt erilaisuutemme toistemme vajavaisuuksia...