Tuntuu sunnuntailta. Maanantain vapaapäivä sekoittaa rytmin. Pojan kanssa kahden, tytöt on vielä koulussa, hetken rauhaa vielä. Pitäisi siivota, kerkeän kyllä myöhemminkin, kelloista on hävinnyt aika. Ikävä. Tämäpäivä tuntuu pitkältä, käyn äijän kanssa virtuaalikeskustelua, etäisyys ei ole määre. Se on oikeastaan mielentila. Henkistä pääomaa. On ikävä jo, viimeyön syli ei ole riittävä. Meillä on tarve olla yhdessä, aivan kuin kokisi vieroitusoireita toisesta. Ikuista tasapainoilua. Minähän olen hän, samaa kuormaa kannan, omasta valinnastani. Olisipa hän joskus minä. Soisin hänelle sen mielenrauhan jonka turvaan pystyn sukeltamaan. Kaipa meissä on täydentävät ominaisuudet toisilllemme, ammenna rauhaa minusta, minä sinusta jotain karkeaa ja kovaa... Valinnan vaikeus, suljen silmät mielummin, kun käännän pääni voin katsoa sinua silmiin, Puolestasi mitä vain. Tiedän, että leikki on nyt pitkä, jossa vallanhimo tuoksuu. Päivä äitinä, yöllä mitä ikinä tahdotkin, ja tiedän, että tahdot..