Väsyttää. Uni ei vain tule. Vaikea sanoa mitä ajattelee, en tiedä sitä itsekkään. Elämme täällä niin yhdessä ja kuitenkin erikseen. Kuilu on kasvanut, enkä tiedä haluanko kuroa sitä umpeen. Tämähän on vain minun totuuteni. Kummallakin omansa. Ehkä pieni irtiotto tekisi hyvää. Kun lakkaa puhumasta, on niin vaikea sen jälkeen avata suutansa. Hiljaisuus on pahempi, kuin koko viikon huutaminen. Yritän heittää asian leikiksi ja sivuuttaa sen. Unohtaminen on helppoa. Ajattelen asiaa, sitten kun jaksan paremmin. En jaksa kantaa vastuuta joka asiasta kokoajan, ilma loppuu ja tuntuu että tukehdun. Mistähän saisi happea ja elvytysryhmän? ...sos...