Tämä on omituista aikaa. Olemme luiskahtaneet omituisiin rooleihimme, minä välinpitämättömyyden ja etäisyyden taakse, äijä huomauttelun, vahtimisen ja korostetun me-hengen hurmokseen. Ahdistavaa. Kipuilen uhmaamamalla ja välttelemällä hänen seuraa. Tämä on kolmekymppisten toisiinsa kyllästyneiden ihmisten harha, epäkypsä illuusio avioliitosta, jonka piti olla forever. Saman harhan kanssani jakaa se, jonka kanssa en muuta pystykkään jakamaan. Jatkan todennäköisesti seikkailujani jos sattuu huvittamaan, en löydä ulospääsyä tai en uskalla. En minä tunne vihaa ja tavallaan varmaan rakastan häntä aina, vähän niinkuin veljeä. En usko löytäväni enää halua. Tämä on kuin alkumetrien jännitys, jolla oli vain rajallisen aikaa arvonsa, enkä osaa sopetua tavalliseen. Mitä tehdä, kun on tehnyt  toisen kanssa kaiken? Haluaisiko joku viedä minut pois, kun omat jalat ei kanna pidemmälle?