Heräilin kymmenen maita, olo oli suhteellisen hyvä siihennähden, että lauantai venyi aamu viiteen ja sunnuntai iltanakin lähdettiin vielä radalle ja kotiin kömmin joskus aamuneljän aikoihin. Unet ollut vähän vähissä. Epäreilua miten aamu alkaa ihan reippaasti ja sitä erehtyy luulemaan ettei mitään oloja tullutkaan ja kun kello on raksuttanut muutaman tunnin eteenpäin, ni meinaa tulla itku, kun morkkis ja ahdistus  yrittää hiipiä tajuntaan. Tän päivän treenit tais sit olla tässä, veikkaan ettei puntti taida nousta. Sain kuitenkin aikaiseksi käytyä pojan kanssa ulkona ja hakemassa auton, joka eilen jäi parkkiin. Toivon että päivä kuluisi nopeasti ja saisin laskea pääni tyynyyn, olo on rikkonainen, enkä pidä olotilastani. Hävitin sytkärini ja en yksinkertaisesti kykene ja tahdo lähteä kioskille, nikotiinintuskissani otan tulta keittolevystä, tämäkin vielä. Kiitän luojaa, ettei heikko oloni näy ulospäin. Lasken minuutteja ja odotan, että äijä tulisi töistä kotiin. Sitä mitä todennäköisemmin hymyilyttää katsella kun poden taas syyllisyyttä. Amatööri! Nyt voi taas olla ihan suosiolla kotona, kun poltteet yöelämään on poissa. Yritän armahtaa itseäni. Päätän hymyillä, vaikka kaikki on vähän harmaata. Kömmin pojan viereen sohvalle ja katselen sen kanssa piirrettyjä. Eiköhän tästä päivästä selviä hengissä, kunhan ei tarvitse edes yrittää esittää kamalan nokkelaa.. Tuhma pää, nauttii koko ruumis... seuraavana aamuna homman nimi on, tyhmä pää ja kärsii koko ruumis...